Onnellinen oon hetken sen

Rakas päiväkirjani ajatukset pyöri päässä, huoletutti, tuntui kuin pitäisi osata tehdä jotain mitä ei osaa. Tuntui, että kaadun taakan alle ja murenen pieneksi lasinsirpaleiksi. Tuntui, että nukkuminen ei riittänyt levoksi, vaan tarvitsisin kooman.

Sitten päätin ryhdistäytyä. Ottaa itseä niskasta kiinni ja mennä nollaamaan ajatukset. Menin ystäväni luokse, nollaamaan ajatuksia. Päätimme ettei murheista puhuta, vaan nautimme ajasta. Kun pääsin paikalle en meinannut jaksaa tehdä mitään. Kaikki voimat olivat lopussa. Jo pelkkä ajomatka uuvutti normaalia enemmän.

Kuitenkin istuttuamme hetken päätimme tempaista ja lähteä ajelulle. Hetken pohdittuamme menemmekö Vaalaan vai jonnekkin muualle, päädyimme menemään Hailuotoon. Idea oli niin hyvä, että toteutimme sen todella innoissamme.

Lähdimme kaupan kautta ajamaan. Jännitti ja puhe meinasi eksyä murheisiin. Tuntui, että siitä oli vaikea olla puhumatta. Kun pääsimme lauttarantaan aloin oottaa reissua yhä enemmän ja enemmän. Minulla oli korkeat odotukset matkalle ja se hieman pelottikin minua. Se, että en saa odotuksia täytettyä. En ystäväni, enkä omia. Päätimme ettei puhelimia käytetä turhaan, vaan nautitaan tästä hetkestä, merestä ja vapaudesta.

Kaikki stressi matkasta ja tilanteesta oli turhaa. Kaikki meni hyvin. Jutun aiheita löytyi ties mistä ja löysimme ihanan lintutornin missä käydä syömässä. Ehkä vielä joskus teen kyseisen reissun uudestaa, mutta paremmalla ajalla. Sielä nautittuani ruoan huomasin pienet pitkospuut. Halusin mennä katsomaan mitä sieltä löytyi.

Kävelimme kaislikkoista ja ruohikkoista pitkospuuta pitkin. Tuntui, että koko maisema oli vaan kaisloja ja kasveja, kunnes näin aivan ihanan sillan. Silta meni pienen virtaavan veden yli ja se oli aivan täydellinen. Siihen oli hyvä istahtaa ja pohtia elämää, nauttia luonnonäänistä moottorisahan säestyksellä.

Tuntui, että mitkään huolet eivät saa minua kiinni. Tuntui, että kaikki olisi täydellistä. Vain se hetki. Se auringon paiste. Se silta ja se ilta. Kaikki. Tuntui, että en haluaisi koskaan sieltä pois.

Koska tuntui, etten halua sieltä pois, heitin siitä vitsiä ystävälleni ja nauroimme että "katotaan vaan niin myöhästymme lautasta". Lähtiessämme lautalle heitin vielä, että " parin tunnin päästä olisi kaunis auringonlasku". Ajoimme rauhassa lautalle ja ajattelimme olevamme ajoissa. Yhtäkkiä tajutaan, että lautta onkin vastarannalla, eikä näytä sieltä tulevan. Katsomme aikatauluja yhdessä, purskahtaen nauruun. Olimme katsoneet väärää rantaa. Lautta oli mennyt puoli tuntia sitten.

Noh. Siinä hetken miettien miten tämä on mahdollista ja nauraen, soitettiin lauttafirmaan ja onneksi joku oli tilannut lautan vielä puolilta öin. Pääsimme sillä sitten turvallisesti kotiin. Tuntui kuin olisi elänyt päivän täysin eristäytyneenä aamullisesta tilanteesta.

Reissusta jäi sellainen olo, mitä on vaikea kuvailla. Tuntui kuin kaikki olisi loksahtanut paikoilleen. Tuntui, että kaikki olisi taas hyvin, jopa paremmin kuin koskaan aikaisemmin.

Päämäärätöntä putoamista

Tunnen eläväni putoavassa lentokoneessa. Näen, kuulen ja tunnenkin kaiken, mutta en pysty vaikuttamaan mitenkään. Olo on sekava, suuntaa vailla. Kaikki koneen ulkopuolella näyttää synkältä ja harmaalta. Väistämätön törmäys odottaa, mutta milloin se tapahtuu? Vai saanko koneen vielä käyntiin ja vältettyä törmäyksen?

Toivoisin olevani sankari. Sellainen joka jaksaa ja pystyy auttamaan mahdottomimmissakin tilanteissa. Näkee oikean reitin, eikä erehdy. Mutta se kun ei ole ihmiselle ominaista. Olemme erehtyväisiä ja heikkoja. Kaikki. Eikä kukaan meistä tiedä mitä elämän varrelta löytyy.

Elämä tuntuu sytytetyltä räjähteeltä. Ajasta ei voi olla varma milloin se räjähtää, mutta se on tapahtumassa, ellei sytytyslankaa saa sammumaan. Yritän löytää keinoa välttää räjähtämisen.

Tämä tunne on ollut viime aikoina päälimmäisenä mielessä. Tunne, että jokin itselleni tärkeä ihminen tai asia särkyy niin pieneksi, ettei sitä enään korjata. Että menetän jotain itselleni todella tärkeää ja rakasta.

Käännän katseeni kohti valoa ja huomaan pieniä yksityiskohtia. Värikkäitä, iloisia viivoja elämäni varrelta.

Tutustuin viikonloppuna kahteen minulle jo nytten todella tärkeään ihmiseen. Heidän kanssa tunnuin olevani samalla aaltopituudella jo ensimmäisestä keskusteluista lähtien. Tuntuu että löysin jotain arvokasta, josta haluan pitää kiinni vaikka mitä eteen tulisi. Jotain uniikkia ja korvaamatonta. Jotain käsittämättömän upeaa ja samalla niin pelottavaa. Tuntuu kuin näin olisikin kuulunut tapahtua.

Vaikeista ajoistakin selviää ajattelemalla jotain positiivista. Sen olen sisäistänyt viimeistään nyt, kun elämän ristiaallokot ovat lyöneet kovemmin kuin aikoihin.

-Jutta

Täydellisen onnellinen

Elämän vaikeiden tilanteiden aikana, sitä vaan haaveilee miten olisi yksi sellainen täydellisen onnellinen päivä, jolloin pystyisi nauttimaan elämästä. Sellainen oli eilen.

Suunittelin reissun Hailuotoon kavereiden kesken. Sinne eilen sitten mentiin. Jännitin lautalle menoa, sillä ainoan kerran kun olen käynyt siellä, sain paniikkikohtauksen kummallakin lauttamatkalla. Hengittelin syvään ja yritin rentoutua. Kuuntelin musiikkia ja nauroin.

Ajeltiin ensin ympäri Hailuotoa etsimässä nuotiopaikkaa. Kun sellaista hyvää, ei kovin tuulista, yleistä nuotiopaikkaa ei kuitenkaan löytynyt, mentiin yhden mukana olevan henkilön sukulaisen mökin pihalle.

Se paikka oli täydellinen. Iso piha ja merenrannalla. Tehtiin nuoti pihan nuotiopaikalle ja alettiin purkamaan tavaroita. Juteltiin, syötiin ja naurettiin. Kerrottiin hölmöjä juttuja. Paistettiin makkaraa ja syötiin viinirypäleitä. Juotiin kokista ja Juissin lohikäärmehedelmämehua.

Tämä päivä tuntui täydelliseltä kesäpäivältä. Oli kohtuu lämmin. Ei shortsikeli, mutta t-paita päällä tarkeni. Minut yllytettiin uimaan meressä. Vesi oli todella lämmintä. En muista käyneeni aikaisemmin uimassa nuin lämpimässä merivedessä.

Meidän ilona siellä mukana oli n. 3kk pieni poika. Hän hymyili ja nauroi. Oli pieni auringonsäde, pilvisenä päivänä. Ihana, pieni, suloinen vauva.

Illalla käytiin vielä kävelemässä Marjaniemessä pitkospuilla ja biitsillä. Nautittiin leudosta merituulesta ja hyvästä seurasta. Sieltä lähdimme hautausmaan kautta lauttaan. Hautausmaa oli hieman kammottava. Se oli hyvin metsittynyt ja siellä oli todella naavaisia puita. Voin kuvitella ettei sinne kostealla syyssäällä halua mennä.

Ehdimme juuri ja juuri toiseksi viimeiseen lauttaan ja mahduimme sisäänkin, viimeisenä. Kaikki tuntui menevän hyvin. Kumpa sitä hyvää oloa olisi voinut ottaa talteen.

Olo oli kevyt, onnellinen. Koko päivä oli kuin täydellinen keidas keskellä arjen murheita. Voimaannuttava ja muutenkin täydellinen. Tuntuu etten haluaisi vaihtaa mitään siitä päivästä. Toivottavasti tänä kesänä niitä päiviä olisi lisääkin.

Muista olla kiitollinen!

Oon oppinut paljon puolen vuoden aikana kiitollisuudesta, siitä etten osaa olla tarpeeksi kiitollinen omista asioistani. En muista kiittää tarpeeksi. 

On pimeä ilta. Tyttö ajaa autolla. Tie on liukas, mutta tyttö arvioi, että pystyy ajamaan autolla kyseistä vauhtia. Kotiin on enää alle 5km. Autossa on ihana tunnelma, sillä tyttö on tulossa seuroista ja on juuri vienyt ystävänsä kotiin. Tyttö tykkää laulaa yksin ajaessaan täysillä ja nytkin tyttö laulaa. "Yö peittää kukkaset maan, ja rauhan tuo tullessaan. On vaiti lintujen ääni, nyt uneen painan jo pääni...". Auton perä lähtee hieman liusumaan. Tilanne tuntuu normaalilta, sillä niin on käynyt ennenkin. Mutta sitten tapahtuu jotain. Tyttö havahtuu ryminään ja isoon rymähdykseen. Auton sisälle on mennyt automaattisesti valot päälle. 

Säikähdin 15.11 kunnolla. Ajoin auton niin ruttuun, että ei ollut kaukana halvaantuminen ja kuoleminen. Kuitenkin selvisin melkein naarmutta. No yksi kuhmu ja muutama mustelma muistutti siitä pari päivää. Palokunnan ja ambulanssin väki ihmetteli minun vammojen vähyyttä ja puhuivat suojelusenkeleistä, jotka suojasivat minua siivellään pään ja katon välissä. 

Tämä tilanne muutti elämää, sillä päätin alkaa nauttimaan elämästä ja sen avulla onnistuin tekemään ainakin yhden päätöksen joka muutti elämääni parempaan suuntaan. Tämä onnettomuus kuitenkin unohtuu kokoajan ja siten myös se kiitollisuuden tunne elämästä ja terveydestä. Se hieman ärsyttää minua, sillä tunnen olevani kiitollisuuden velassa korkeimmille voimille elämästäni.

Haluaisin osata iloita ja kiittää siitä, mutten oikein osaa. Sitäkin voisin opetella. On jännää, miten helposti rukoilee voimia ja muuta mitä tarvitsee, muttei osaa kiittää kaikesta siitä mitä jo on. Yksinkertaisistakin asioista esim.: kodista, terveydestä, ja ystävistä. Ne tuntuvat monesti itsestään selvyyksiltä, mutta kun on lähellä menettää jotain niistä, tajuaa kuinka tärkeää ne on. Ja kuinka kiitollinen niistä pitäisi olla, sillä harvoilla ihmisillä on ne kaikki kunnossa. 

Minulle helpoin tapa kertoa kiitollisuutta on laulaa kiitosvirsiä ja -lauluja. Niitä on nyt tullut laulettua ja ne koskettaa aivan erilaisella, koskettavalla, tavalla. Tuon tilanteen aikana mietin vain sitä, että nyt olisi ollut hyvä tilanne lähteä, seuramatkalla laulaen siionin lauluja ja virsiä, ystävien kanssa olon jälkeen. Mutta minun aika ei ollut vielä, ja saan olla kiitollinen jokaisesta päivästä mitä se on minulle tuonut. 

"Katso, vierelläsi kuljen/ kärsivänä minäkin. / Haavoitetun käteen tartu, /rauhan löydät sinäkin."

Kiitos, että olet läsnä,/ Jeesus, hiljaa kuunnellen. / Tahdon jäädä tähän turvaan/ armossani leväten.

Nämä laulun sanat kuvastaa sitä tunnetta mikä tuli siitä, kun tajusin tilanteen. Siitä , että enkelit todellakin suojelivat matkaani. Ja siten nämäkin sanat ovat tulleet lähemmäksi ja rakkaammaksi. Ja siinä vielä kiitetään sitä, että jokin johdattaa meitä. Niinkuin sydämestäni uskon ja tahdon uskoa. Ja siinä uskossa on turvallista jäädä elämään.

 

 

Muutoksia

Tällä hetkellä mun blogin on ehkä parempi olla yksityinen. On nimittäin sellaisia asioita tapahtunut elämässä joita en vielä haluaisi kaikkien tietävät. Asioita jotka on mulle osittain jopa painajaisluokkaa. Ja haluan purkaa niitä asioita kirjoittamalla. Ja teihin minä voin luottaa.

Eilinen on kuin painajainen. Matto vedettiin jalkojeni alta ja lujaa. Elämän tukivarsi tai jokin sellainen, joka on auttanut jaksamaan huonot päivät ja pitkät yöt on kateissa. Viime aikoina ollut jo kauan. Se minkä avulla (tai se minkä ajatuksen avulla) on nostettu ihan pohjalta. Syvistä vesistä tai jotain.

Kaikki muistuttaa mua siitä. Mun työtuoli, sänky, läppäri, auto,jolla saan ajaa jopa mun ajatusmaailma. Käytännössä siis ihan kaikki. Tuntuu pahalta, tietenkin, vaikka tämä ei välttämättä olisikaan lopullista.

Oon tänään miettiny mitähän se ajattelee. Onkohan silläkin ees vähä paha olla? Onko sillä yhtään semmonen olo että on tapahtunut, jotain mitä ei olis pitänyt tehdä? Oonko mää ainoo jolla on huono olo) Onkohan se miettiny yhtää mua?

Karua on se, että oon ekaa kertaa tuntenu fyysisesti sen, että miltä tuntuu särkynyt sydän 💔. Jalat ja käet on todella kankeat, sydän lyö oudosti, käet tärisee, ajatukset on yhtä sumua, jonka keskeltä tulee flashbackejä. Onnellisia tilanteita. Hymyilin ja itkin.

Eräs kaverini tuli käymään koululla iloisena. Hän tuli jakamaan kutsuja häihinsä, jotka on vuoden vaihteessa. Oon ilonen, etten saanut sitä. Se olis ollut jo liian paha. Itkua pidätellen yritin tunneista selvitä suurinpiirtein. Välillä jopa pystyen keskittyyn itse asiaan.

Mut pelasti liikunta tunti ja se lentopallo. Sitä kun ei oikein osaa, niin keskittymisen pitää olla aika hyvä että siitä edes tulee jotain.

Ootte mulle tosi rakkaita ihmisiä 💕

Hups.

Avasin Bloggerin. Tutkin hieman tekstejä. Äkkiseltään kaikki näytti hyvältä, mutta tarkasteltuani hetken tajusin viimeisen postauksen tulleen 29.3 ja tänään on jo 20.8, kun tätä kirjoitan. Luonnoksia on muutama. On tekstiä pääsiäisestä ja siitä mitä silloin tapahtui. Mahtavasta leiristä, jolla sain kunnian olla isosena yms. Osa olisi ollut julkaisu kelpoisiakin, mutta jokin esti minua. En tiedä mikä, mutta se voima sai minut jättämään ne teiltä lukijoilta salaan. Hullua ajattelin. Ja päätin taas mielessäni saaha tämän blogin elämään. "Tosin en pystyisi lupaamaan sitä, mutta ainahan voisin yrittää." :tuumailin. 

Mietin keinoja miten saisin taas kirjoitettua tänne. Olisiko jotain suoraa vastausta asiaan, vai täytyykö minun se opetella taas. Helpottaisikohan jos tekisin tästä blogista salaisen, mutta se tuntuu aika turhalta, sillä teitä lukijoita on niin vähän. En tiedä, mutta ehkä se keino tässä selkiytyy.

Sain äskettäin pyynnön mennä yksiin hautajaisiin kuvaamaan. Aivan mieletön tilaisuus, mutta minua hermostuttaa. Toki kyseessä on kotikirkkoni, mutta se on todella pimeä ja valoa on vain vähän. Saa nähä miten ne menee. Toivottavasti hyvin.

Hassua on myös se, että nautin tällä hetkellä koulunkäynnistä. Ehkä kesäloma ja ihana auringon paiste toivat virtaa ja motivaatiota. Nyt nokka kohti uusia oppeja ja seikkailuita.

Fiiliksiä tästä päivästä

Valoa, lämpöä ja kevätsäätä. Rakastan seurata talven vaihtumista kevääksi ja kesäksi. Tosin se muuttuu mielestäni liian hitaasti. Olen aina ollut sellainen kesälapsi. Tykkään lämmöstä ja valosta. Rakastan käyttää kesävaatteita ja jotenkin niissä on mukavampi olla.

Olen huomannut kuinka paljon tämä valon lisääntyminen on vaikuttanut elämääni nytten. Olen ihan virtaa täynnä. Aika vain tahtoo loppua kesken. Väsymyksestä ei ole tietoakaan, ellen sitä omalla valvomisellani tuota. Tekee mieli vain hymyillä ja heittää kaikki huolet nurkkaan. 

Olen seurannut hieman läheistenikin reaktioita kevääseen ja niistä olen löytänyt piirteitä minun aijemminta reaktioista kevääseen. Se ns. kevätmasennus tuntuu käyvän monella aika pahanakin. Itsellä oli aijemmin sitäkin. Nyt oikeastaan vain syyskaudella. 

Olen alkanut nukkua sillälailla että verhot ovat auki. Se kun herää ja näkee heti että on valosaa. Se saa minut heräämään kunnolla. Herään yleisesti ottaen aijemmin ja sehän nyt oikeasti on hyvä asia. Olen huomannut myös sen etten enää pysty valvomaan myöhään. Nyt ennen klo 1:tä silmät menevät väkisten kiinni, vaikka vuosi sitten se oli ihan normaalia valvoa jonnekkin klo 2:n asti. Viikonloppuisin silmät aukeavat ennen klo 9:ää. Jännä huomata tällainen, koska olen aina sanonut että olen yöeläjä, mutta ehkä sekin on muuttumassa. 

Ehkä minustakin tulee kelpo kansalainen joka valvoo päivät ja nukkuu yöt. On aikaisin hereillä ja aikaisin nukkumassa. Ei valita väsymystä eikä muutakaan, vaan on onnellinen osaansa ja tekee töitä siitä sen liiemmin valittamatta, muuta ei myöskään siitä liiemmin nautikkaan, vaan elää tasapaksusti vailla unelma-ammattia. Ehkä minäkin olen joskus sellainen, tai no toivottavasti en.

Valokuvauskin on taas jäänyt. Jotenkin ei ole ollut aikaa sille. Mutta ehkä nyt kevään ja etenkin päivän pidetessä sille löytyy taas aikaa ja inspiraatiota.

Tällaisia ajatelmia tänään. Nyt täytyy kuitenkin mennä takaisin enkun kirjan ääreen, sillä koeviikko alkaa huomenna.