Uskallan kertoa

Minni kulki pientä polkua pitkin.
 Hän oli ajatuksissaan. 
Koko ajan hän oli pelännyt.
 Pelännyt, että joku huomaisi.
 Huomaisi ne jälet. 
Jälet, jotka isä oli tehnyt häneen. 
Suu maistui vereltä. Itketti.

Korvissaan hän kuuli edelleen isän huudon.

 "Sinä ruton penikka saat nyt selkääs".

 Hän muisti miten isä oli tullut kohti nahkavyö kädessään. 

 Taas kerran hän oli alistunut. 

Nyt hän oli kyllästynyt siihen.

Kyllästynyt ainaiseen pelkoon.

 Pelkoon väkivallasta, jota hän oli koko ikänsä nähnyt.

 Hän aikoi vihdoin uskaltaa kertoa siitä.

Teksti on fiktiivinen.

Vapaalla

"Istun bussissa. Ympärilläni ihmiset juttelevat. Tunnelma on iloinen, mutta haikea. Kaikki lähtevät eri osoitteisiin.

On loman aika. Viime viikkojen sosiaalisuus painaa. 

Joku aloittaa laulamisen. En jaksaisi kuunnella. Päätä särkee. Bussi on kuuma kuin sauna, mutta sille ei voi mitään. Kaikki tuntuu negatiiviseltä. Yritän ajatella jotain muuta. Ajattelen kotia ja perhettäni.

Mitähän niille kuuluu? Miten pikkuveljen päivähoito on sujunut? Onkohan hän saanut leikkikavereita? Paljonko vauva on kasvanut? Jokohan vanhemmat ovat päättäneet nimen?

Tuntuu niin oudolta saapua kotiin. Kotona alkoi heti kuulumisien selvittely. Kaikki on mennyt hyvin. Tuntuu jotenkin ulkopuoliselta. Miksi minä en ole näiden ihmisten kanssa? Tulisiko sitä juteltua kuulumisia heidän kanssaan, jos asuisin?

Melkeen heti alkaa puhelin piriseen. Ystävät kysyvät ja kertovat kuulumisia. Muut opistolaisetkin kirjoittelevat WhatsAppissa. Osa "Snäppää".  Mietin, että mitähän he tekevät?

Illan tullen kaipaan jo opistolle. Tuntuu, että täällä ei olisi mitään tekemistä. No onhan tossa pyykkejä viikattavana ja leluja lattialla. En jaksa nousta siivoamaan. Opistolla voisi olla pääkkärissä. Mutta on se silti hyvä, että olen kotona nii voin levätä."

#opistolife

Istun opiston aulassa. Ympärilläni kuuluu tasainen puheen sorina. Kuulen naurua, itkua, iloista puhetta sekä jonkun valittelua. Ajattelen millaista elämäni olisi, jos en olisi täällä. Olisinkohan enää samanlainen. Olisiko musiikki vienyt minut? Olisinko enää uskomassa? Asuisinko kotipaikkakunnalla? Olisiko minulla ystäviä? 

Opistossa alkoi jo kolmas viikko. Tuntuu vaan niin hullulta, että on niin vähän aikaa ollut täällä. Mutta silti on tämä on ollut vain hetken aikaa. On mielenkiintoista miten täällä on jo tullut ystävyyssuhteita, jotka varmasti kestävät. Miten ihmisistä ylipäätään voi tulla näin nopeaa näin tärkeitä? Tuntuu siltä, kuin olisi kotona, opistokodissa. Oma kotipaikka tuntuu niin kaukaiselta ja vieraalta. Silti on vähän ikävä sisaruksia ja vanhempia. On tää niin hullua.

Entä jos olisinkin lähtenyt lukioon? Olisinko vanhojen koulukavereiden kanssa? Olisinko jaksanut käydä koulua? Miksi lopulta valitsin näin? Mitä teen tämän jälkeen? Ajattelen, että tämä on ollut Jumalan johdatusta. 

Ennen opistoon tuloa olin onneton. Lähimmäiseni joutui saattohoitoon. Kaikki tuntui kasautuvan yhä suuremmaksi taakaksi. Tänne tulo sai minut kertomaan murheistani. Pystyin avautumaan ihmisille ja he olivat aidosti huolissaan. 

Tämähän on oikeasti koulunkäyntiä. Viime viikolla alkoi "normi" koulu. Oli äänityötä, esitelmiä, enkkua, liikkaa, kuvaviestintää... Kaikki oli niin uutta ja mielenkiintoista. Välillä ärsytti jotkin asiat, mutta niinhän se kuuluukin olla. Elämä ei oo pelkkää juhlaa. On sitä "tylsää" arkea, mistä voi tehdä mukavaa jos niin haluaa. Ja minä päätin niin tehdä. Mieleen jäi ilta nuotiolla. Laulettiin hengellisiä lauluja ja juteltiin. Viikonloppuna oli olympialaiset, joissa olin toimitsijana sekä kuvaajana.

Eka opistoviikko kuvina

Moi! Täs kuvii mun eka opistoviikolt ;)