Tällä hetkellä mun blogin on ehkä parempi olla yksityinen. On nimittäin sellaisia asioita tapahtunut elämässä joita en vielä haluaisi kaikkien tietävät. Asioita jotka on mulle osittain jopa painajaisluokkaa. Ja haluan purkaa niitä asioita kirjoittamalla. Ja teihin minä voin luottaa.
Eilinen on kuin painajainen. Matto vedettiin jalkojeni alta ja lujaa. Elämän tukivarsi tai jokin sellainen, joka on auttanut jaksamaan huonot päivät ja pitkät yöt on kateissa. Viime aikoina ollut jo kauan. Se minkä avulla (tai se minkä ajatuksen avulla) on nostettu ihan pohjalta. Syvistä vesistä tai jotain.
Kaikki muistuttaa mua siitä. Mun työtuoli, sänky, läppäri, auto,jolla saan ajaa jopa mun ajatusmaailma. Käytännössä siis ihan kaikki. Tuntuu pahalta, tietenkin, vaikka tämä ei välttämättä olisikaan lopullista.
Oon tänään miettiny mitähän se ajattelee. Onkohan silläkin ees vähä paha olla? Onko sillä yhtään semmonen olo että on tapahtunut, jotain mitä ei olis pitänyt tehdä? Oonko mää ainoo jolla on huono olo) Onkohan se miettiny yhtää mua?
Karua on se, että oon ekaa kertaa tuntenu fyysisesti sen, että miltä tuntuu särkynyt sydän 💔. Jalat ja käet on todella kankeat, sydän lyö oudosti, käet tärisee, ajatukset on yhtä sumua, jonka keskeltä tulee flashbackejä. Onnellisia tilanteita. Hymyilin ja itkin.
Eräs kaverini tuli käymään koululla iloisena. Hän tuli jakamaan kutsuja häihinsä, jotka on vuoden vaihteessa. Oon ilonen, etten saanut sitä. Se olis ollut jo liian paha. Itkua pidätellen yritin tunneista selvitä suurinpiirtein. Välillä jopa pystyen keskittyyn itse asiaan.
Mut pelasti liikunta tunti ja se lentopallo. Sitä kun ei oikein osaa, niin keskittymisen pitää olla aika hyvä että siitä edes tulee jotain.
Ootte mulle tosi rakkaita ihmisiä 💕
