Muutoksia

Tällä hetkellä mun blogin on ehkä parempi olla yksityinen. On nimittäin sellaisia asioita tapahtunut elämässä joita en vielä haluaisi kaikkien tietävät. Asioita jotka on mulle osittain jopa painajaisluokkaa. Ja haluan purkaa niitä asioita kirjoittamalla. Ja teihin minä voin luottaa.

Eilinen on kuin painajainen. Matto vedettiin jalkojeni alta ja lujaa. Elämän tukivarsi tai jokin sellainen, joka on auttanut jaksamaan huonot päivät ja pitkät yöt on kateissa. Viime aikoina ollut jo kauan. Se minkä avulla (tai se minkä ajatuksen avulla) on nostettu ihan pohjalta. Syvistä vesistä tai jotain.

Kaikki muistuttaa mua siitä. Mun työtuoli, sänky, läppäri, auto,jolla saan ajaa jopa mun ajatusmaailma. Käytännössä siis ihan kaikki. Tuntuu pahalta, tietenkin, vaikka tämä ei välttämättä olisikaan lopullista.

Oon tänään miettiny mitähän se ajattelee. Onkohan silläkin ees vähä paha olla? Onko sillä yhtään semmonen olo että on tapahtunut, jotain mitä ei olis pitänyt tehdä? Oonko mää ainoo jolla on huono olo) Onkohan se miettiny yhtää mua?

Karua on se, että oon ekaa kertaa tuntenu fyysisesti sen, että miltä tuntuu särkynyt sydän 💔. Jalat ja käet on todella kankeat, sydän lyö oudosti, käet tärisee, ajatukset on yhtä sumua, jonka keskeltä tulee flashbackejä. Onnellisia tilanteita. Hymyilin ja itkin.

Eräs kaverini tuli käymään koululla iloisena. Hän tuli jakamaan kutsuja häihinsä, jotka on vuoden vaihteessa. Oon ilonen, etten saanut sitä. Se olis ollut jo liian paha. Itkua pidätellen yritin tunneista selvitä suurinpiirtein. Välillä jopa pystyen keskittyyn itse asiaan.

Mut pelasti liikunta tunti ja se lentopallo. Sitä kun ei oikein osaa, niin keskittymisen pitää olla aika hyvä että siitä edes tulee jotain.

Ootte mulle tosi rakkaita ihmisiä 💕

Hups.

Avasin Bloggerin. Tutkin hieman tekstejä. Äkkiseltään kaikki näytti hyvältä, mutta tarkasteltuani hetken tajusin viimeisen postauksen tulleen 29.3 ja tänään on jo 20.8, kun tätä kirjoitan. Luonnoksia on muutama. On tekstiä pääsiäisestä ja siitä mitä silloin tapahtui. Mahtavasta leiristä, jolla sain kunnian olla isosena yms. Osa olisi ollut julkaisu kelpoisiakin, mutta jokin esti minua. En tiedä mikä, mutta se voima sai minut jättämään ne teiltä lukijoilta salaan. Hullua ajattelin. Ja päätin taas mielessäni saaha tämän blogin elämään. "Tosin en pystyisi lupaamaan sitä, mutta ainahan voisin yrittää." :tuumailin. 

Mietin keinoja miten saisin taas kirjoitettua tänne. Olisiko jotain suoraa vastausta asiaan, vai täytyykö minun se opetella taas. Helpottaisikohan jos tekisin tästä blogista salaisen, mutta se tuntuu aika turhalta, sillä teitä lukijoita on niin vähän. En tiedä, mutta ehkä se keino tässä selkiytyy.

Sain äskettäin pyynnön mennä yksiin hautajaisiin kuvaamaan. Aivan mieletön tilaisuus, mutta minua hermostuttaa. Toki kyseessä on kotikirkkoni, mutta se on todella pimeä ja valoa on vain vähän. Saa nähä miten ne menee. Toivottavasti hyvin.

Hassua on myös se, että nautin tällä hetkellä koulunkäynnistä. Ehkä kesäloma ja ihana auringon paiste toivat virtaa ja motivaatiota. Nyt nokka kohti uusia oppeja ja seikkailuita.

Fiiliksiä tästä päivästä

Valoa, lämpöä ja kevätsäätä. Rakastan seurata talven vaihtumista kevääksi ja kesäksi. Tosin se muuttuu mielestäni liian hitaasti. Olen aina ollut sellainen kesälapsi. Tykkään lämmöstä ja valosta. Rakastan käyttää kesävaatteita ja jotenkin niissä on mukavampi olla.

Olen huomannut kuinka paljon tämä valon lisääntyminen on vaikuttanut elämääni nytten. Olen ihan virtaa täynnä. Aika vain tahtoo loppua kesken. Väsymyksestä ei ole tietoakaan, ellen sitä omalla valvomisellani tuota. Tekee mieli vain hymyillä ja heittää kaikki huolet nurkkaan. 

Olen seurannut hieman läheistenikin reaktioita kevääseen ja niistä olen löytänyt piirteitä minun aijemminta reaktioista kevääseen. Se ns. kevätmasennus tuntuu käyvän monella aika pahanakin. Itsellä oli aijemmin sitäkin. Nyt oikeastaan vain syyskaudella. 

Olen alkanut nukkua sillälailla että verhot ovat auki. Se kun herää ja näkee heti että on valosaa. Se saa minut heräämään kunnolla. Herään yleisesti ottaen aijemmin ja sehän nyt oikeasti on hyvä asia. Olen huomannut myös sen etten enää pysty valvomaan myöhään. Nyt ennen klo 1:tä silmät menevät väkisten kiinni, vaikka vuosi sitten se oli ihan normaalia valvoa jonnekkin klo 2:n asti. Viikonloppuisin silmät aukeavat ennen klo 9:ää. Jännä huomata tällainen, koska olen aina sanonut että olen yöeläjä, mutta ehkä sekin on muuttumassa. 

Ehkä minustakin tulee kelpo kansalainen joka valvoo päivät ja nukkuu yöt. On aikaisin hereillä ja aikaisin nukkumassa. Ei valita väsymystä eikä muutakaan, vaan on onnellinen osaansa ja tekee töitä siitä sen liiemmin valittamatta, muuta ei myöskään siitä liiemmin nautikkaan, vaan elää tasapaksusti vailla unelma-ammattia. Ehkä minäkin olen joskus sellainen, tai no toivottavasti en.

Valokuvauskin on taas jäänyt. Jotenkin ei ole ollut aikaa sille. Mutta ehkä nyt kevään ja etenkin päivän pidetessä sille löytyy taas aikaa ja inspiraatiota.

Tällaisia ajatelmia tänään. Nyt täytyy kuitenkin mennä takaisin enkun kirjan ääreen, sillä koeviikko alkaa huomenna. 

Matkustelua

En aikasemmin tykännyt matkustelusta yhtään. En ymmärtänyt mikä siinä ihmisiä kiinnosti. "Se o vaa kallista ja aikaa vievää" ajattelin.

Nyt oon vuoden sisällä päässy kolmeen vähä isompaan reissuun. Käytiin opistossa opintomatkalla Virossa, loppu kesästä  kävin Sveitsissä ja nyt joululomalla kävin Espanjassa, Fuengirolassa. Nyt itsekkin matkusteltuani vähäsen tajuan mikä siinä viehättää. On mahtavaa nähdä kauniita paikkoja. Oon nyt rakastunu vuoriin. Ne on vaan niin kauniita. Ja isoja. Vuorilla sitä tajuaa kuinka pieni on itse tässä maailmassa. Ja maisemat ovat niin mahtavat.

Tässä kuvia Sveitsistä :

Ja Espanjasta: 

Miten tää näin meni?

"Mites lukiossa on mennyt?". Säikähdän kysymystä, mutta vielä enemmän pelkään siihen vastaamista. Joka kerta kasvoilleni tulee se tuttu tekohymy ja vastaus "ihan hyvin", vaikka tekisi mieli huutaa etten enää jaksa. Että luovutan. Että en ole saanut koko koulusta mitään hyvää, pelkästää stressin, pahan olon, väsymyksen, päänsäryn metelistä... Että minulla ei ole enää aikaa kavereille, eikä itselleni. Ei mihinkään muuhun, kuin kouluu. Mutta siltikin vastaan että hyvin. Peittelen totuutta.

Miksi minä teen niin? Miksen vain vastaa rehellisesti? Miksen uskalla sanoa, ettei minusta ole tähän?

"Sun on ehottomasti mentävä lukioon", "Sun paikka on lukio" tuon tyylisiä lauseita kuulin koko peruskoulun ja opiston ajan. Ihmiset yrittivät ohjailla valintaani ja onnistuivat siinä hyvin. Koko ajan mielenpohjalla on ollut epäilys siitä, etten pysty siihen. Että en halua itseäni siihen tilanteeseen, jossa elämässä on pelkästään koulu. Sellainen oli tilanteeni äskettäin ja tulevaisuudesta en tiedä.


Nyt olen käyny jutteleen asiasta ammattilaisen kanssa ja pohtinu uusia näkökulmia. Ei sekään kuulosta pahalta, että jatkaisin lukiota puolella vuodella tai jopa kokonaisella. Ehkä... Se olisi siltikin se viimeinen vaihtoehto. Voihan sitä oman lukioajan rankkuuteen puuttua muutenkin. Esim. ainevalinnoilla.

 Ite olen sen verran kunnianhimoinen että tietenkin minulta löytyy suunitelmista pitkä matematiikka ja fysiikka. Tosin fysiikan lopettamista olen harkinnut ja ongelmien tultaessa se on ensimmäinen muutosvaihtoehto. Myös se on tehnyt itelle pahaa, kun se sama vanha pakkomielle hyviin numeroihin on palannut, mutta olen alkanut käsitellä asiaa itsekseni.  Ja löytänyt tietynlaisen ratkaisun ja armon itselle.

Olen koukussa uuden oppimiseen. Se tunne on mieletön kun tajuaa osaavan taas jotain uutta. Ehkä se on juuri se asia mikä pitää minua lukiossa. Opin parhaiten kuuntelemalla, joten tämä nykyinen äänekäs luokkani on kuin suoraan painajaisesta. Koulussa opin tuskin mitään, mutta kotona pystyn opiskelemaan paremmin.

Onneksi tämä kaikki on nyt menossa parempaan suuntaan. Ja uloskin on tullut valoisampaa ja se jos mikä piristää.

Nokka kohti uusia pettymyksiä!!

-Jutta