Oon oppinut paljon puolen vuoden aikana kiitollisuudesta, siitä etten osaa olla tarpeeksi kiitollinen omista asioistani. En muista kiittää tarpeeksi.
On pimeä ilta. Tyttö ajaa autolla. Tie on liukas, mutta tyttö arvioi, että pystyy ajamaan autolla kyseistä vauhtia. Kotiin on enää alle 5km. Autossa on ihana tunnelma, sillä tyttö on tulossa seuroista ja on juuri vienyt ystävänsä kotiin. Tyttö tykkää laulaa yksin ajaessaan täysillä ja nytkin tyttö laulaa. "Yö peittää kukkaset maan, ja rauhan tuo tullessaan. On vaiti lintujen ääni, nyt uneen painan jo pääni...". Auton perä lähtee hieman liusumaan. Tilanne tuntuu normaalilta, sillä niin on käynyt ennenkin. Mutta sitten tapahtuu jotain. Tyttö havahtuu ryminään ja isoon rymähdykseen. Auton sisälle on mennyt automaattisesti valot päälle.
Säikähdin 15.11 kunnolla. Ajoin auton niin ruttuun, että ei ollut kaukana halvaantuminen ja kuoleminen. Kuitenkin selvisin melkein naarmutta. No yksi kuhmu ja muutama mustelma muistutti siitä pari päivää. Palokunnan ja ambulanssin väki ihmetteli minun vammojen vähyyttä ja puhuivat suojelusenkeleistä, jotka suojasivat minua siivellään pään ja katon välissä.
Tämä tilanne muutti elämää, sillä päätin alkaa nauttimaan elämästä ja sen avulla onnistuin tekemään ainakin yhden päätöksen joka muutti elämääni parempaan suuntaan. Tämä onnettomuus kuitenkin unohtuu kokoajan ja siten myös se kiitollisuuden tunne elämästä ja terveydestä. Se hieman ärsyttää minua, sillä tunnen olevani kiitollisuuden velassa korkeimmille voimille elämästäni.
Haluaisin osata iloita ja kiittää siitä, mutten oikein osaa. Sitäkin voisin opetella. On jännää, miten helposti rukoilee voimia ja muuta mitä tarvitsee, muttei osaa kiittää kaikesta siitä mitä jo on. Yksinkertaisistakin asioista esim.: kodista, terveydestä, ja ystävistä. Ne tuntuvat monesti itsestään selvyyksiltä, mutta kun on lähellä menettää jotain niistä, tajuaa kuinka tärkeää ne on. Ja kuinka kiitollinen niistä pitäisi olla, sillä harvoilla ihmisillä on ne kaikki kunnossa.
Minulle helpoin tapa kertoa kiitollisuutta on laulaa kiitosvirsiä ja -lauluja. Niitä on nyt tullut laulettua ja ne koskettaa aivan erilaisella, koskettavalla, tavalla. Tuon tilanteen aikana mietin vain sitä, että nyt olisi ollut hyvä tilanne lähteä, seuramatkalla laulaen siionin lauluja ja virsiä, ystävien kanssa olon jälkeen. Mutta minun aika ei ollut vielä, ja saan olla kiitollinen jokaisesta päivästä mitä se on minulle tuonut.
"Katso, vierelläsi kuljen/ kärsivänä minäkin. / Haavoitetun käteen tartu, /rauhan löydät sinäkin."
Kiitos, että olet läsnä,/ Jeesus, hiljaa kuunnellen. / Tahdon jäädä tähän turvaan/ armossani leväten.
Nämä laulun sanat kuvastaa sitä tunnetta mikä tuli siitä, kun tajusin tilanteen. Siitä , että enkelit todellakin suojelivat matkaani. Ja siten nämäkin sanat ovat tulleet lähemmäksi ja rakkaammaksi. Ja siinä vielä kiitetään sitä, että jokin johdattaa meitä. Niinkuin sydämestäni uskon ja tahdon uskoa. Ja siinä uskossa on turvallista jäädä elämään.
