Kuulumisia

Oon nyt löytäny sen porukan, josa on mun tyylisiä ihmisiä. On niin ihana olla heidän kans ku tietää että ne arvostaa täysin mua sellasena ku oon. Ymmärtää sillonku kaikki tuntuu romahtavan. Ja näin. Mutta tietenki mä kulen myös muittenki kans. Ja onha mull ollu aikasemminki niitä samallaisia tyyppejä, joista on muodostunu hyviä ystäviä. On iha vapauttavaa olla monen erilaisen ihmisen kanssa. Se rikastuttaa elämää.

Meijän kämpästä lähti kaks tyttöö pois aivan yllättäen. Melkee yhtä yllättäen meille muutti uus tyttö. Kiva ku tuli. Tääl on ollu aika hiljasta nytte. Mikä o sekä huono että hyvä juttu.

Tääl on jotai 10cm lunta. Tänää oli 10° pakkasta. Iha yhtäkkiä tuli nii kylmä. Muutenki tuntuu et talvi on jo aika pitkällä.

Me ollaa alotettu harjottelee Lucia kulkuetta. On kyll hauskaa. Kiva ku saatii siihe poikiaki mukaa. Pitäs harjotella omaa lukupätkää ja niit laului. Sit meill o kuoron kans sellane pieni hengähystauko sen levyn teon jälkee. Kyllä me silti laulellaa ja harjotellaa uusia kappaleita tääl järjestettävii juhliin.

Erilainen isänpäivä

Herätys soi kello 10:30. Heräsin huonosti nukkuneena, enkä olisi jaksanut herätä. Tajusin olevani opistossa. Huonekaverini oli jo ylhäällä, mutten itse jaksanut nousta. Hoksasin yhtäkkiä, että minulla oli jo kiire. Juoksin aamupalalle opiston ruokalaan. 

Klo 12:00 meillä alkoi ensimmäinen ohjelma.  Ensimmäisenä piti soittaa isälle. Itse en voinut soittaa, joten lähetin ääniviestin. Viestissä lauloimme koko opiston voimalla:

Paljon onnea vaan,

paljon onnea vaan,

paljon onnea isä,

paljon onnea vaan.

Seuraavaksi oli esityksiä. Oli kiva katsoa, kun ohjelmaa oli suunniteltu ja harjoiteltu etukäteen. Sen jälkeen oli tietokilpailu, joka päättyi Muukalan poikien ja Jämerän tyttöjen tasapeliin. Voittaja ratkaistiin siten, että annettiin sana väärinpäin ja se piti sanoa oikein. Jämerä voitti. Sen jälkeen olimme lähes koko opiston väen kanssa norjalaista.   

Illalla oli seurat. Ennen niitä kävimme muutaman opistolaisen kanssa yhen mummolassa. Oli kiva käydä kylässä. Seurojen jälkeen menimme yhdelle paikalliselle miehelle kylään. Hän on tosi huumorintakuinen mies ja saimme nauraa illan aikana ihan kylliksi asti.

Kun talvi vieraili meillä

Opistolla oli hetken talvi. Lumi satoi maahan, mutta tultuamme vapaaviikonlopulta se oli sulanut pois. Kuorossa harjoittelemme joululevyä varten lauluja. Ja muutenkin solut on koristeltu jouluvaloilla ja kynttilöillä. Ihmiset oottavat joulua. Minäkin olin jo joulutunnelmissa, mutta se lähti lumen mukana pois. 

Kyllähän me ehittiin kuvaamaan lumen oltua maassa ja tässä esimakua siitä.

Kun kävimme eräretkellä

Syksyn satoa

Särkyneitä haaveita

Katsoin kuvaa.

 Kuvaa, jossa olit onnellinen.

 Vieressä oli joku muu. 

Katsoessani itkin. 

Ajattelin miksi meillä ei olisi voinut olla sellaista. 

 Olisitko voinut olla kanssani onnellinen. 

Mietin meitä. Miksi näin tapahtui? Miksi emme enää puhuneet toisille? Nämä ja monta muuta kysymystä mielessäni nukahin syvään rauhalliseen uneen.

Unessa ilmestyit minulle. Olit taas sama vanha itsesi, jonka tunsin. Juoksimme metsässä. Nauroimme. Katsoimme toisiamme silmiin ja hymyiltiin. Olimme onnellisia. Sellaiseksi olin tulevaisuutemme kuvitellut.

 Teksti on fiktiivinen

Uskallan kertoa

Minni kulki pientä polkua pitkin.
 Hän oli ajatuksissaan. 
Koko ajan hän oli pelännyt.
 Pelännyt, että joku huomaisi.
 Huomaisi ne jälet. 
Jälet, jotka isä oli tehnyt häneen. 
Suu maistui vereltä. Itketti.

Korvissaan hän kuuli edelleen isän huudon.

 "Sinä ruton penikka saat nyt selkääs".

 Hän muisti miten isä oli tullut kohti nahkavyö kädessään. 

 Taas kerran hän oli alistunut. 

Nyt hän oli kyllästynyt siihen.

Kyllästynyt ainaiseen pelkoon.

 Pelkoon väkivallasta, jota hän oli koko ikänsä nähnyt.

 Hän aikoi vihdoin uskaltaa kertoa siitä.

Teksti on fiktiivinen.

Vapaalla

"Istun bussissa. Ympärilläni ihmiset juttelevat. Tunnelma on iloinen, mutta haikea. Kaikki lähtevät eri osoitteisiin.

On loman aika. Viime viikkojen sosiaalisuus painaa. 

Joku aloittaa laulamisen. En jaksaisi kuunnella. Päätä särkee. Bussi on kuuma kuin sauna, mutta sille ei voi mitään. Kaikki tuntuu negatiiviseltä. Yritän ajatella jotain muuta. Ajattelen kotia ja perhettäni.

Mitähän niille kuuluu? Miten pikkuveljen päivähoito on sujunut? Onkohan hän saanut leikkikavereita? Paljonko vauva on kasvanut? Jokohan vanhemmat ovat päättäneet nimen?

Tuntuu niin oudolta saapua kotiin. Kotona alkoi heti kuulumisien selvittely. Kaikki on mennyt hyvin. Tuntuu jotenkin ulkopuoliselta. Miksi minä en ole näiden ihmisten kanssa? Tulisiko sitä juteltua kuulumisia heidän kanssaan, jos asuisin?

Melkeen heti alkaa puhelin piriseen. Ystävät kysyvät ja kertovat kuulumisia. Muut opistolaisetkin kirjoittelevat WhatsAppissa. Osa "Snäppää".  Mietin, että mitähän he tekevät?

Illan tullen kaipaan jo opistolle. Tuntuu, että täällä ei olisi mitään tekemistä. No onhan tossa pyykkejä viikattavana ja leluja lattialla. En jaksa nousta siivoamaan. Opistolla voisi olla pääkkärissä. Mutta on se silti hyvä, että olen kotona nii voin levätä."

#opistolife

Istun opiston aulassa. Ympärilläni kuuluu tasainen puheen sorina. Kuulen naurua, itkua, iloista puhetta sekä jonkun valittelua. Ajattelen millaista elämäni olisi, jos en olisi täällä. Olisinkohan enää samanlainen. Olisiko musiikki vienyt minut? Olisinko enää uskomassa? Asuisinko kotipaikkakunnalla? Olisiko minulla ystäviä? 

Opistossa alkoi jo kolmas viikko. Tuntuu vaan niin hullulta, että on niin vähän aikaa ollut täällä. Mutta silti on tämä on ollut vain hetken aikaa. On mielenkiintoista miten täällä on jo tullut ystävyyssuhteita, jotka varmasti kestävät. Miten ihmisistä ylipäätään voi tulla näin nopeaa näin tärkeitä? Tuntuu siltä, kuin olisi kotona, opistokodissa. Oma kotipaikka tuntuu niin kaukaiselta ja vieraalta. Silti on vähän ikävä sisaruksia ja vanhempia. On tää niin hullua.

Entä jos olisinkin lähtenyt lukioon? Olisinko vanhojen koulukavereiden kanssa? Olisinko jaksanut käydä koulua? Miksi lopulta valitsin näin? Mitä teen tämän jälkeen? Ajattelen, että tämä on ollut Jumalan johdatusta. 

Ennen opistoon tuloa olin onneton. Lähimmäiseni joutui saattohoitoon. Kaikki tuntui kasautuvan yhä suuremmaksi taakaksi. Tänne tulo sai minut kertomaan murheistani. Pystyin avautumaan ihmisille ja he olivat aidosti huolissaan. 

Tämähän on oikeasti koulunkäyntiä. Viime viikolla alkoi "normi" koulu. Oli äänityötä, esitelmiä, enkkua, liikkaa, kuvaviestintää... Kaikki oli niin uutta ja mielenkiintoista. Välillä ärsytti jotkin asiat, mutta niinhän se kuuluukin olla. Elämä ei oo pelkkää juhlaa. On sitä "tylsää" arkea, mistä voi tehdä mukavaa jos niin haluaa. Ja minä päätin niin tehdä. Mieleen jäi ilta nuotiolla. Laulettiin hengellisiä lauluja ja juteltiin. Viikonloppuna oli olympialaiset, joissa olin toimitsijana sekä kuvaajana.