Onnellinen oon hetken sen

Rakas päiväkirjani ajatukset pyöri päässä, huoletutti, tuntui kuin pitäisi osata tehdä jotain mitä ei osaa. Tuntui, että kaadun taakan alle ja murenen pieneksi lasinsirpaleiksi. Tuntui, että nukkuminen ei riittänyt levoksi, vaan tarvitsisin kooman.

Sitten päätin ryhdistäytyä. Ottaa itseä niskasta kiinni ja mennä nollaamaan ajatukset. Menin ystäväni luokse, nollaamaan ajatuksia. Päätimme ettei murheista puhuta, vaan nautimme ajasta. Kun pääsin paikalle en meinannut jaksaa tehdä mitään. Kaikki voimat olivat lopussa. Jo pelkkä ajomatka uuvutti normaalia enemmän.

Kuitenkin istuttuamme hetken päätimme tempaista ja lähteä ajelulle. Hetken pohdittuamme menemmekö Vaalaan vai jonnekkin muualle, päädyimme menemään Hailuotoon. Idea oli niin hyvä, että toteutimme sen todella innoissamme.

Lähdimme kaupan kautta ajamaan. Jännitti ja puhe meinasi eksyä murheisiin. Tuntui, että siitä oli vaikea olla puhumatta. Kun pääsimme lauttarantaan aloin oottaa reissua yhä enemmän ja enemmän. Minulla oli korkeat odotukset matkalle ja se hieman pelottikin minua. Se, että en saa odotuksia täytettyä. En ystäväni, enkä omia. Päätimme ettei puhelimia käytetä turhaan, vaan nautitaan tästä hetkestä, merestä ja vapaudesta.

Kaikki stressi matkasta ja tilanteesta oli turhaa. Kaikki meni hyvin. Jutun aiheita löytyi ties mistä ja löysimme ihanan lintutornin missä käydä syömässä. Ehkä vielä joskus teen kyseisen reissun uudestaa, mutta paremmalla ajalla. Sielä nautittuani ruoan huomasin pienet pitkospuut. Halusin mennä katsomaan mitä sieltä löytyi.

Kävelimme kaislikkoista ja ruohikkoista pitkospuuta pitkin. Tuntui, että koko maisema oli vaan kaisloja ja kasveja, kunnes näin aivan ihanan sillan. Silta meni pienen virtaavan veden yli ja se oli aivan täydellinen. Siihen oli hyvä istahtaa ja pohtia elämää, nauttia luonnonäänistä moottorisahan säestyksellä.

Tuntui, että mitkään huolet eivät saa minua kiinni. Tuntui, että kaikki olisi täydellistä. Vain se hetki. Se auringon paiste. Se silta ja se ilta. Kaikki. Tuntui, että en haluaisi koskaan sieltä pois.

Koska tuntui, etten halua sieltä pois, heitin siitä vitsiä ystävälleni ja nauroimme että "katotaan vaan niin myöhästymme lautasta". Lähtiessämme lautalle heitin vielä, että " parin tunnin päästä olisi kaunis auringonlasku". Ajoimme rauhassa lautalle ja ajattelimme olevamme ajoissa. Yhtäkkiä tajutaan, että lautta onkin vastarannalla, eikä näytä sieltä tulevan. Katsomme aikatauluja yhdessä, purskahtaen nauruun. Olimme katsoneet väärää rantaa. Lautta oli mennyt puoli tuntia sitten.

Noh. Siinä hetken miettien miten tämä on mahdollista ja nauraen, soitettiin lauttafirmaan ja onneksi joku oli tilannut lautan vielä puolilta öin. Pääsimme sillä sitten turvallisesti kotiin. Tuntui kuin olisi elänyt päivän täysin eristäytyneenä aamullisesta tilanteesta.

Reissusta jäi sellainen olo, mitä on vaikea kuvailla. Tuntui kuin kaikki olisi loksahtanut paikoilleen. Tuntui, että kaikki olisi taas hyvin, jopa paremmin kuin koskaan aikaisemmin.

Päämäärätöntä putoamista

Tunnen eläväni putoavassa lentokoneessa. Näen, kuulen ja tunnenkin kaiken, mutta en pysty vaikuttamaan mitenkään. Olo on sekava, suuntaa vailla. Kaikki koneen ulkopuolella näyttää synkältä ja harmaalta. Väistämätön törmäys odottaa, mutta milloin se tapahtuu? Vai saanko koneen vielä käyntiin ja vältettyä törmäyksen?

Toivoisin olevani sankari. Sellainen joka jaksaa ja pystyy auttamaan mahdottomimmissakin tilanteissa. Näkee oikean reitin, eikä erehdy. Mutta se kun ei ole ihmiselle ominaista. Olemme erehtyväisiä ja heikkoja. Kaikki. Eikä kukaan meistä tiedä mitä elämän varrelta löytyy.

Elämä tuntuu sytytetyltä räjähteeltä. Ajasta ei voi olla varma milloin se räjähtää, mutta se on tapahtumassa, ellei sytytyslankaa saa sammumaan. Yritän löytää keinoa välttää räjähtämisen.

Tämä tunne on ollut viime aikoina päälimmäisenä mielessä. Tunne, että jokin itselleni tärkeä ihminen tai asia särkyy niin pieneksi, ettei sitä enään korjata. Että menetän jotain itselleni todella tärkeää ja rakasta.

Käännän katseeni kohti valoa ja huomaan pieniä yksityiskohtia. Värikkäitä, iloisia viivoja elämäni varrelta.

Tutustuin viikonloppuna kahteen minulle jo nytten todella tärkeään ihmiseen. Heidän kanssa tunnuin olevani samalla aaltopituudella jo ensimmäisestä keskusteluista lähtien. Tuntuu että löysin jotain arvokasta, josta haluan pitää kiinni vaikka mitä eteen tulisi. Jotain uniikkia ja korvaamatonta. Jotain käsittämättömän upeaa ja samalla niin pelottavaa. Tuntuu kuin näin olisikin kuulunut tapahtua.

Vaikeista ajoistakin selviää ajattelemalla jotain positiivista. Sen olen sisäistänyt viimeistään nyt, kun elämän ristiaallokot ovat lyöneet kovemmin kuin aikoihin.

-Jutta