Tunnen eläväni putoavassa lentokoneessa. Näen, kuulen ja tunnenkin kaiken, mutta en pysty vaikuttamaan mitenkään. Olo on sekava, suuntaa vailla. Kaikki koneen ulkopuolella näyttää synkältä ja harmaalta. Väistämätön törmäys odottaa, mutta milloin se tapahtuu? Vai saanko koneen vielä käyntiin ja vältettyä törmäyksen?
Toivoisin olevani sankari. Sellainen joka jaksaa ja pystyy auttamaan mahdottomimmissakin tilanteissa. Näkee oikean reitin, eikä erehdy. Mutta se kun ei ole ihmiselle ominaista. Olemme erehtyväisiä ja heikkoja. Kaikki. Eikä kukaan meistä tiedä mitä elämän varrelta löytyy.
Elämä tuntuu sytytetyltä räjähteeltä. Ajasta ei voi olla varma milloin se räjähtää, mutta se on tapahtumassa, ellei sytytyslankaa saa sammumaan. Yritän löytää keinoa välttää räjähtämisen.
Tämä tunne on ollut viime aikoina päälimmäisenä mielessä. Tunne, että jokin itselleni tärkeä ihminen tai asia särkyy niin pieneksi, ettei sitä enään korjata. Että menetän jotain itselleni todella tärkeää ja rakasta.
Käännän katseeni kohti valoa ja huomaan pieniä yksityiskohtia. Värikkäitä, iloisia viivoja elämäni varrelta.
Tutustuin viikonloppuna kahteen minulle jo nytten todella tärkeään ihmiseen. Heidän kanssa tunnuin olevani samalla aaltopituudella jo ensimmäisestä keskusteluista lähtien. Tuntuu että löysin jotain arvokasta, josta haluan pitää kiinni vaikka mitä eteen tulisi. Jotain uniikkia ja korvaamatonta. Jotain käsittämättömän upeaa ja samalla niin pelottavaa. Tuntuu kuin näin olisikin kuulunut tapahtua.
Vaikeista ajoistakin selviää ajattelemalla jotain positiivista. Sen olen sisäistänyt viimeistään nyt, kun elämän ristiaallokot ovat lyöneet kovemmin kuin aikoihin.
-Jutta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti