#opistolife

Istun opiston aulassa. Ympärilläni kuuluu tasainen puheen sorina. Kuulen naurua, itkua, iloista puhetta sekä jonkun valittelua. Ajattelen millaista elämäni olisi, jos en olisi täällä. Olisinkohan enää samanlainen. Olisiko musiikki vienyt minut? Olisinko enää uskomassa? Asuisinko kotipaikkakunnalla? Olisiko minulla ystäviä? 

Opistossa alkoi jo kolmas viikko. Tuntuu vaan niin hullulta, että on niin vähän aikaa ollut täällä. Mutta silti on tämä on ollut vain hetken aikaa. On mielenkiintoista miten täällä on jo tullut ystävyyssuhteita, jotka varmasti kestävät. Miten ihmisistä ylipäätään voi tulla näin nopeaa näin tärkeitä? Tuntuu siltä, kuin olisi kotona, opistokodissa. Oma kotipaikka tuntuu niin kaukaiselta ja vieraalta. Silti on vähän ikävä sisaruksia ja vanhempia. On tää niin hullua.

Entä jos olisinkin lähtenyt lukioon? Olisinko vanhojen koulukavereiden kanssa? Olisinko jaksanut käydä koulua? Miksi lopulta valitsin näin? Mitä teen tämän jälkeen? Ajattelen, että tämä on ollut Jumalan johdatusta. 

Ennen opistoon tuloa olin onneton. Lähimmäiseni joutui saattohoitoon. Kaikki tuntui kasautuvan yhä suuremmaksi taakaksi. Tänne tulo sai minut kertomaan murheistani. Pystyin avautumaan ihmisille ja he olivat aidosti huolissaan. 

Tämähän on oikeasti koulunkäyntiä. Viime viikolla alkoi "normi" koulu. Oli äänityötä, esitelmiä, enkkua, liikkaa, kuvaviestintää... Kaikki oli niin uutta ja mielenkiintoista. Välillä ärsytti jotkin asiat, mutta niinhän se kuuluukin olla. Elämä ei oo pelkkää juhlaa. On sitä "tylsää" arkea, mistä voi tehdä mukavaa jos niin haluaa. Ja minä päätin niin tehdä. Mieleen jäi ilta nuotiolla. Laulettiin hengellisiä lauluja ja juteltiin. Viikonloppuna oli olympialaiset, joissa olin toimitsijana sekä kuvaajana.